kuva:Metla/Jouni Hyvärinen
Metla
26.11.2009
Talven ympäristöestetiikka

Suomessa on – tai ajatellaan olevan – neljä vuodenaikaa, jotka kaikki ovat selvästi toisistaan erottuvia, näkyvimmin idässä ja pohjoisessa. Vuodenaikojen välillä on jatkumo, mutta siirtymäajat ja rajat vaihtelevat. Rajaamista voidaan jatkaa neljää pidemmälle. Puhutaan alkutalvesta, sydän- eli keskitalvesta ja lopputalvesta.

 

Humanisti luottaa kokemukseensa, luonnontieteilijä mittaa
Vuodenaikojen ominaisluonnetta, identiteettiä, voidaan hakea joko kiinnittämällä huomio keskeisalueeseen – tyypillisyyksiin – tai rajoihin ja rajanylityksiin. Tässä on humanistisen ja luonnontieteellisen ajattelun ero. Humanistinen keskittyy olemusten hakemiseen, jolloin rajat jäävät väistämättä harmaitten alueitten liukumiksi, luonnontieteellinen hakee tarkkoja rajoja – esimerkiksi terminen kevät alkaa, kun vuorokauden keskilämpötila nousee vähintään viikoksi nollan yläpuolelle.

 

Voidaan hakea ydintä, keskeisiä tuntomerkkejä (talven, kevään, kesän, syksyn). Näin tekee perinteinen kuvaan ja sanaan turvautuva luonnonkuvaus. Kaunokirjallisuus – vaikka fiktiivistä onkin – on ehkä kehittynein kokemusten esiintuoja ja analysoija. Kaunokirjallisuudesta löytyy vuodenaikojen kokemisesta lukuisia esimerkkejä.

 

Kun ajattelemme yleisesti kesää tai talvea, kevättä tai syksyä, ajattelemme ydintä, ehkäpä idealisoituakin olemusta. Tietyn kesän tai talven ominaispiirteet ovatkin jo empiirinen kysymys. Mitä enemmän keskiarvosta poiketaan, sitä varmemmin sää muistetaan: jokin kesä on muistettavan kuuma, jokin talvi kuulu pakkasistaan, jokin helmikuu luminen.

 

 
 

Talvi ei aina ole auringonpaisteisia hankikelejä – harmaat suojasäät yleistyvät vuosi vuodelta.

 

Lumi, flunssa ja karvalakit ovat talvea kuvaavia kliseitä
Kliseet näkyvät talvikuvastossa ja talveen suhtautu­misessa. Kuvastoa ovat lumi ja jää, pakkanen ja kylmyys, pimeys ja päivän lyhyys; sitä ovat flunssat ja vilustumiset, karvalakit, toppatakit ja tuulipuvut. Silti – kuvaston muuttumatta – on pitkäänkin kestäviä poik­keuksia: suojakelejä, lumetonta aikaa. Myös vuoden­ajan alku ja loppu ovat piirteiltään kaukana toisistaan. Kaamosajan matala pakkasaurinko on erilainen kuin kevättalven korkealta sinitaivaalta paistava aurinko,  sydäntalven pakkashuuruinen hämäryys toista kuin kevään kajastus.

 

Talven kokemuksellinen pituus on eri asia kuin todel­linen pituus: pitkää talvea kuuluu valittaa, kesän lyhyyttä surkutella. Jo Eino Leino kytki talven ja talvisuuden pohjoiseen raskasmielisyyteen ja kulttuurin tilaan runossaan ”Lapin kesä”.

 

Luonnolla on aikaa levätä talvella
Luonnolle talvi on lepoaikaa, horrosta ja turtumusta. Kuolleelta se tila saattaa päältäpäin näyttää, mutta elämä muhii lumen alla ja puhkeaa jälleen keväällä esiin. Ihmistenkin toiminnoissa on yhä vähemmän tilaa luontaiselle pysähtyneisyydelle ja turtumukselle, sillä työ- ja kulttuurielämän kiivain vaihe sijoittuu nykyään pimeimpään vuodenaikaan. Itse Bertrand Russell vielä ihmetteli, kuinka vaikea nuoren on kestää tapahtumatonta talvi-iltaa. Esseessään ”Ikävystyminen ja levottomuus” hän haki onnellisen ihmiselämän mallia Maan elämästä:
Maan elämän rytmi on hidas: syksy ja talvi ovat siinä yhtä olennaisia kuin kevät ja kesä, ja lepo on yhtä tärkeätä kuin liike.

 

Toista on toiminnallinen, pirteä talvi, jota runoilija Immi Hellen propagoi Suomen lapsille: hiihtoa ja luistelua, lumiukon tekoa ja lumisotaa. Myös Martta Wendelin katsoi tehtäväkseen terveyskasvatuksellisen innostamisen talveen: raitista pakkasilmaa keuhkoihin, reipasta mieltä, punaisia poskia, ulkoilulla hankittavaa karaistumista. Kuitenkin hänessä oli myös toinen puoli: sisälle vetäytyminen, keinotekoiseen mikrotodellisuuteen pakeneminen. Sen kertoo päiväkirjasitaatti näyttelystä ”Neljä vuodenaikaa: syksy – talvi”:
Nyt on joulu. Nyt on sydäntalvi. Vaikka äsken juuri oli kesä ja ihan kohta on taas kevät. Ulkona on niin kylmä, niin kylmä. Täällä on lämmin, täällä on värejä. Täällä on tulenpunaisia kukkia. Minä istun ja näen kaikki nuo värit.

 

Talven värittömyys ja kylmyys korvataan sisätilojen värikkyydellä, lämmöllä ja valolla. Pimeimmän ajan keskelle sijoittuu joulu, valon juhla.

 

Talvi ja taide
Talven ja taiteen suhde on vuorovaikutteinen: taiteesta aukenee tie talven tarkasteluun ja talven tarkastelusta tie taiteen tekemiseen. Luonnon vaikuttavuuden näkeminen, kokeminen ja tunteminen on metaforisen talvitaiteen alku, mutta toisinkin päin: sananmukainen taide johdattelee näkemään luontoa ja mitä tahansa ympäristöä.

 

Talven taide on tarjolla lumisissa puissa, lumen kauttaaltaan peittämässä maisemassa, järven jäässä, mutta myös tienvierten lumivalleissa, lumikasoissa, räystäältä roikkuvissa jääpuikoissa ja katolta roikkuvissa lumenkielekkeissä tai kallioille jäätyneillä valuma-alueilla, jopa jäätyneissä koskissa – kunhan osaamme ottaa sen vastaan, nähdä ja kokea. Vastaanotossa on hyötyä luonnonkuvaajien antamasta avusta.

 

”Talvea ja sen yksityiskohtia, ”teoksia”, havainnoidaan usein taiteen kautta, taiteena. Talvi henkilöityy taiteilijaksi, jonka käytössä ovat lumi ja jää, huurre ja valo. Talviaiheinen taide taas on ihmisen, taiteilijan, tekemää, ja siinä käytetään hyväksi talven materiaaleja ja keinoja. ”

 

”Taiteilija näkee lumitaakkaa kantavien puiden ja pensaiden kauneuden, niissä kimaltelevat jäähelmet. Korostuu hetken tärkeys – sellainen ohimenevä, jonka kohdalle osuva esteettisesti herkkä ihminen tallettaa mieleensä ja muistiinsa, parhaassa tapauksessa pysäyttää – ikuistaa, kuten kliseisesti sanotaan – olennaisen vaikka pelkistäväksi valokuvaksi.”

 

”Lumen taakasta painuvat puut ovat kauniita katsella, mutta puulle se on elämän ja kuoleman paikka. Luonnonkuvaajat vertaavat talvea sotaan, jossa haavoitutaan ja kaadutaan.”


Lisätietoja:

  • Professori Yrjö Sepänmaa, Joensuun yliopisto, puh. (013) 251 4348

© Metsäntutkimuslaitos (Metla), Jokiniemenkuja 1, PL 18, 01301 VANTAA, p. 010 2111
www.metla.fi | Liity tai poistu uutiskirjeen jakelusta verkkolomakkeella
Lähetä palautetta | Toimitus: Merja Lindroos, etunimi.sukunimi @ metla.fi