Keskitalvella tykky on komeimmillaan — ja painot suurimmillaan

Tykkyä. Mustaojankuusikko, Kivalot 11.3.2006. Kuva Risto Jalkanen.

 

Tavallisesti lumitaakka muodostuu pidemmän ajan kuluessa ilmassa kulkevasta kosteudesta, joka tarttuu

puihin paksuksi kerrokseksi. Sitä sanotaan huurteeksi. Huurteen muodostuminen ei edellytä samanaikaista lumisadetta. Esimerkiksi talven 1993–1994 pahojen tykkytuhojen siemen kylvettiin 21.–22.11.1993, jolloin satoi alijäähtynyttä vettä, mutta maassa oli hädin tuskin hiihtokelejä.

 

Joskus huurretta voi kertyä erityisen nopeasti. Esimerkiksi Yllästunturin päällä on mitattu 30 cm huurrekerroksen syntyminen 21 tunnissa. Tietyn tyyppisessä säätilanteessa voi esiintyä myös alijäähtynyttä vesi- tai tihkusadetta, jolloin kohteeseen osuva vesi jäätyy kovaksi jääksi eli iljanteeksi. Iljanteen, huurteen ja lumen kertymä on siis tykkylunta.

 

Pohjoisessa tykyn kertyminen puihin riippuu oleellisesti paikan sijainnista suhteessa Perämereen ja maaston korkeudesta. Perämerestä vapautuva kosteus jäähtyy mantereen päällä ja puihin osuessaan tarttuu niihin. Niin kauan kuin Perämeri on sula, kosteutta siirtyy Lapin ja Koillismaan vaaroille.

 

Vuoden 1955 jälkeen pahoja tykkytalvia ovat olleet 1994, 1996 ja 2006. Näinä vuosina on tykkykertymän lisäksi ollut paljon myös tykyn aiheuttamia tuhoja. Talvi 2005–2006 oli erityisen voimakas tykkytalvi Kuusamossa ja muualla Pohjois-Pohjanmaan pohjoisissa kunnissa sekä Itä-Lapissa kuten Kemijärvellä ja Posiolla. Talven 2005–2006 tuhoille oli erikoista puiden kaatuminen juurineen, mitä edisti maan roudattomuus.

 

 

Puilla raskas taakka

 

Metla selvitti tykkykuormaa punnitsemalla eräisiin vaarakuusiin kertyneen lumen Kivalon vaaroilla Rovaniemellä helmi–maaliskuun vaihteen 1994 viimeisillä pakkaskeleillä, juuri ennen loistavan tykkykertymän romahtamista puista.

 

Punnitustulosten mukaan tykkylumen paino puuta kohti vaihteli sadoista kiloista useisiin tuhansiin kiloihin. Määrä riippui ennen kaikkea maaston korkeudesta ja puun pituudesta. Pari metriä hangen päälle työntyneiden kuusten ja mäntyjen taakka oli 70–210 kiloa. Erään 15 metriä korkean kuusen taakka oli noin 1700 kg ja toisen 10-metrisen 1140 kg. Suurin tutkittu kuusi oli 19 m korkea. Sen kantama tykkylumi painoi peräti 3197 kg. Keskimäärin tykkytaakka oli 100–150 kiloa puun pituusmetriä kohti.

 

Lumituhoja esiintyy koko Suomessa

 

Lumituho tämäkin. Taipuneita koivuja, Kuurna, Kontiolahti.
Kuva Risto Jalkanen.

Muita kuin tykyn aiheuttamia lumituhoja voi syntyä missä päin Suomea tahansa ja myös alavilla mailla, jos lumitaakka kasvaa vahingollisen suureksi. Puut ovat erityisen suuressa vaarassa, kun lumikuorma muodostuu lyhyessä ajassa rännästä tai alijäähtyneestä vedestä. Runsas lumentulo sinänsä voi johtaa merkittäviin puustovaurioihin, joiden seurauksena muun muassa sähköjohtoja katkeilee.

 

Tavallisimmat lumeen liittyvät tuhot Etelä-Suomessa syntyvät lämpötilan ollessa lähellä nollaa, kun kostea lumi suurentaa lumitaakkaa merkittävästi lyhyessa ajassa. Tällaisia tapauksia on ollut runsaasti viime vuosina.

 

Pohjois-Suomessa puihin kertyy lumen ohella huurretta ja jäätä, jotka lisäävät puiden ja rakenteiden taakkaa paljon enemmän kuin Etelä-Suomen märkä lumi. Samalla puut peittyvät yhtenäiseen valkoiseen kuoreen niin, että puulajia on vaikea tunnistaa sen alta: puut ovat peittyneet tykkylumeen eli tykkyyn.

 

Metsätuholaki koskee myös lumenmurtoja

 

Lumituhoalue määrittelee yksiselitteisesti sen, että lumen taakka ylittää aina silloin tällöin puiden sietokyvyn ja syntyy lumenmurtoja. Tykyn esiintyminen ja tykkytuhot ovat kuitenkin siinä mielessä eri asia, että aina ei runsaankaan tykyn seurauksena synny tuhoja.

 

Tykkytuhojen synnyn kannalta on oleellista, miten taakka lähtee puiden päältä. Jos lämmin mutta tyyni sää seuraa pakkasjaksoa helmi–maaliskuulla, jo valmiiksi raskaan tykkylumen kosteus alkaa nousta voimakkaasti. Näin taakka helposti kaksinkertaistuu, mitä puu tuskin kestää vaurioitta.

 

Latva poikki ja runko halki. Kuusen tykkytuhoja, Lammasuoma, Kivalot 2.7.2006. Kuva Risto Jalkanen.

Männyn ja kuusen välillä on oleellinen ero tykyn kestävyydessä. Paksumpi mänty ei juurikaan taivu lumen painosta, vaan kuorman kasvaessa se vain yhtäkkiä paukahtaa poikki. Kova pakkanen edistää 'paukahtelua'. Alaoksien puuttuessa männyn latvuksen painopiste on korkealla, kun taas kuusella tykky kertyy koko puun pituudelle. Jossain vaiheessa ja etenkin taimikoissa tykky suorastaan tukee kuusta, jonka ympärille on muodostunut luminen kartio. Kuuselta katkeaa tavallisesti latva, jolloin puu jatkaa kehitystään. Mänty yleensä kuolee viimeistään seuraustuhoihin.

 

Maanomistajan on muistettava, että lumituhotkin kuuluvat metsätuholain piiriin: se velvoittaa korjaamaan lumenmurrot pois ennen kaarnakuoriaisten aikuistumista heinä–elokuussa. Muuten seurauksena on kasvutappioita pystyyn jääneissä puissa, kun uudet aikuiset lentävät syömään niiden kasvaimia.

 

Talven tykkytuhoista on opittavana se, että riukuuntuneet, pienilatvuksiset männyt katkeavat herkästi lumitaakan alla. Siksi metsänomistajan tulisi estää metsien liiallinen tihentyminen. Jos latvus on supistunut jo pieneksi tupsuksi, tykkytuhoriski on jo todella suuri. Männyn viljelyä lumituhoalueille kannattaa myös edelleen välttää.

 

Muuttuvan ilmaston vaikutus tykyn kertymiseen
Kuivia kuusenlatvoja. Tykkytuho, Isokivalo, Kivalot 11.9.2007.
Kuva Risto Jalkanen.
 

Tykkyä alkaa kertyä korkeimpien maiden puihin suotuisina vuosina jo lokakuussa, ja kertymä voi olla suurta marraskuussa. Tykkylumi putoaa alas viimeistään päivän pidentyessä ja auringon säteilyn alkaessa lämmittää puun latvusta.

 

Kaikki talvet eivät ole tykkytalvia. Tykyn kertymiseen vaikuttaa se, kuinka usein lämpimiä ja tuulisia suojajaksoja talveen sattuu. Alkutalven tykkykertymä sulaa erittäin helposti alemmilta maastonkorkeuksilta. Yli 300 metrin korkeudella merenpinnasta ilma lämpenee hitaasti ja tykkyä kertyy näin pidempään, mahdollisesti koko sydäntalven ajan.

 

Tulevasta ilmastosta on esitetty mitä moninaisimpia visioita. Jos roudattomat talvet yleistyvät, puiden kaatuminen juurineen yleistyy.

 

Ennusteiden mukaan Perämeren jääpeiteala pienenee vuosi vuodelta. Siten pidempään sulana pysyvä meri vapauttaa aiempaa enemmän ja kauemmin kosteutta, ja kasvattaa tykyn muodostumisen riskiä. Toisaalta talvilämpötilojen kohoaminen saattaa lisätä myös suojajaksojen todennäköisyyttä. Se poistaa tykyn ennen suurtuhoja. Samalla kuitenkin räntäsateiden luoma taakka kasvaa, sillä ilmastoennusteiden mukaan ilmeisesti myös talvisadanta lisääntyy.

 

Lisätietoja:
  • Erikoistutkija Risto Jalkanen, Metla, puh. 050 391 4430, sähköposti: risto.jalkanen@metla.fi

Sinikka Jortikka

 


<< paluu etusivulle

© Metsäntutkimuslaitos (Metla), PL 18, 01301 VANTAA ,p. 010 2111
www.metla.fi | Liity tai poistu uutiskirjeen jakelusta verkkolomakkeella
Lähetä palautetta | Toimitus: Sanna Kettunen, etunimi.sukunimi@metla.fi