Lisääntyvätkö patogeenisienten aiheuttamat metsätuhot tulevaisuuden ilmastossa?
 |
Tervasrosoa aiheuttavan sienen helmi-itiöpesäkkeitä männyn rungolla. Kuva: Metla/Juha Kaitera |
Monien metsätautien oletetaan aiheuttavan aiempaa enemmän tuhoja, mikäli ilmastomme muuttuu ennusteiden mukaisesti. Lisääntyvät talvisateet ja yhtäjaksoisten pakkaskausien lyheneminen edistävät sienitautien leviämistä. Lämpötilan noustessa ja kesän hellejaksojen yleistyessä veden haihdunta metsissä lisääntyy, jolloin kuivilla kankailla puut voivat kärsiä nykyistä enemmän kuivuudesta. Tämä voi lisätä niiden alttiutta sairastua tauteihin.
Taudinaiheuttajamikrobien uskotaan mukautuvan muuttuvissa ilmasto-oloissa puita nopeammin lyhyemmän elinkiertonsa ansiosta. Sitä ei kuitenkaan tiedetä, missä määrin sienet ovat mukautuneet paikallisiin ilmasto-oloihin ja missä määrin ne voivat mukautua kaukokulkeutuvan geenivirran myötä olosuhteiden muuttuessa. Alueilla, joilla vedenpuute ei muodostu rajoittavaksi tekijäksi, kasvukauden pidentyminen ja lämpötilojen nousu edistävät sienten ja myös puiden kasvua. Kumpi osapuoli hyötyy lämpötilan noususta enemmän, puut vai patogeenisienet?
Sienipopulaatioiden sisäinen vaihtelu edistää sopeutumista ilmastonmuutokseen
Tutkimme kahden kuusen patogeenisienen, kuusenjuurikäävän ja kuusenlymyharjakan, sopeutumista nykyisiin ja muuttuviin ilmasto-olosuhteisiin. Kuusenjuurikääpä on taloudellisesti merkittävin patogeenisieni Suomessa ja kuusenlymyharjakka taloudellisesti merkityksetön, mutta erittäin yleinen kuusen neulasissa elävä mikrosieni. Tutkimuksessa kerättiin sienikantoja ilmastoltaan erilaisilta alueilta Euroopasta ja myös Keski-Siperiasta. Niiden perinnöllistä muuntelua sekä lämpötilan vaikutusta kasvunopeuteen määritettiin laboratorio-oloissa.
Tulokset osoittivat, että vaihtelu paikallisen populaation sisällä on suuri, ja se ilmenee sekä sienten aktiivisuudessa että perimässä. Ilmastoltaan erilaisilta alueilta peräisin olevien sienikantojen välinen geneettinen vaihtelu on vähäinen: 2–5 % kokonaisvaihtelusta. Monet puiden sienet tulevat siten mukautumaan hyvin ilmastonmuutokseen suuren paikallisen muuntelun ja myös muualta tulevan geenivirran ansiosta. Tulos tukee arvioita, että sienitautien aiheuttamat tuhot lisääntyvät metsissä, jos ilmasto muuttuu ennustetulla tavalla.
Suomeen ei ole tullut uusia männyn ja kuusen metsäpatogeeneja viime vuosina
Suomessa on todettu useita uusia puiden patogeenilajeja viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana. Vuonna 2008 Suomessa havaittiin ensi kertaa männyn punavyökaristetta, joka aiheutti neulasten ruskettumista lähinnä tiheissä männyn taimikoissa. Suomessa punavyökaristeen populaatio on geneettisesti hyvin monimuotoinen verrattuna keskieurooppalaiseen populaatioon. Tämä viittaa siihen, että punavyökariste on ollut maassamme jo vuosikausia ja elänyt männyissämme niin lievänä tautina, ettei siihen ole aiemmin kiinnitetty huomiota. Vuosituhannen alun pitkät kosteat syksyt ja lauhat talvet ovat todennäköisesti suosineet tätä tautia niin, että se havaittiin monen muun männyn karistetaudin rinnalla.
Kaksi vuotta punavyökaristeen ensihavaintojen jälkeen vuonna 2010 Etelä-Suomessa löydettiin vuorimännystä ja metsämännystä valkovyökaristetta (Cyclaneusma minus). Tämäkin sienilaji on mahdollisesti esiintynyt maassamme jo pitempään. Virossa esiintyvää männyn ruskovyökaristetta (Mycosphaerella dearnessii) ja männyllä versotautia aiheuttavaa Diplodia pinea -sientä ei ole voitu toistaiseksi osoittaa DNA-määrityksillä Suomesta.
Olemassa olevan tiedon perusteella Suomeen ei ole toistaiseksi tullut yhtään uutta metsäpuilla taudin aiheuttavaa sienilajia, joiden voisi olettaa saapuneen maahamme viime vuosikymmenien aikana tapahtuneiden ilmastollisten muutosten seurauksena.
Juurikääpä on merkittävin metsäpatogeeni Suomessa
Juurikääpä on merkittävin metsäpatogeeni Suomessa ja aiheuttaa vuosittain noin 50 miljoonan euron taloudellisen tappion metsätaloudelle. Sienen hengitysaktiivisuuden lämpötilavastekäyrän perusteella arvioitiin juurikäävän menestymistä tulevaisuuden ilmastossa kolmessa ilmastoltaan erilaisessa kuusikossa Pohjois-Suomessa, Etelä-Suomessa ja Pohjois-Saksassa.
Tulosten mukaan ilman keskilämpötilan noustessa esimerkiksi 6 °C:lla sienen vuotuinen kokonaisaktiviteetti kasvaisi Etelä-Suomessa 67 %:lla ja Pohjois-Suomessa 109 %:lla nykyiseen verrattuna. Huolimatta juurikäävän aktiviteetin kaksinkertaistumisesta Pohjois-Suomessa, se ei ylittäne samanaikaista puuston kasvun lisäystä muun muassa siksi, että pohjoisessa veden arvioidaan riittävän kasvillisuudelle ilmaston lämmettyäkin.
Sen sijaan Etelä-Suomessa juurikäävän aktiviteetti kiihtyisi merkittävästi enemmän kuin puuston kasvu. Lahottajasienet eivät kärsi puiden lailla veden puutteesta kuivien hellejaksojenkaan aikana, sillä elävässä puuaineksessa on niille aina riittävästi kosteutta. Kesäaikaisten metsänhakkuiden lisääntyminen talvien lyhentyessä johtaa myös pohjoisessa juurikäävän leviämiseen ja vahinkojen lisääntymiseen.
Juurikäävän torjuntaa on tehostettava juurikäävän itiölevinnän torjumiseksi. Kantokäsittely tulisi tehdä aina havupuiden hakkuiden yhteydessä koko maassa lukuun ottamatta pohjoisinta Lappia. Kantokäsittely on tärkeää myös alueilla, joilla juurikääpää ei vielä esiinny.
Väli-isännillä on tärkeä rooli männyn tervasroson leviämisessä
Tervasroso on lisääntynyt viime vuosikymmeninä Pohjois-Suomessa. Tervasrosoa aiheuttava Cronartium flaccidum -sieni leviää mäntyyn väli-isäntäkasvien avulla. Väli-isäntäkasveja on tavattu useista eri kasvisuvuista, joista maitikat ovat tärkeimmät. On arveltu, että tervasroson viimeaikainen lisääntyminen selittyisi ilmastotekijöillä. Ilmasto voi vaikuttaa suoraan sienen infektiivisyyteen tai välillisesti taudin käyttämien väli-isäntien runsauden ja lajimäärien muutosten kautta.
Kasvillisuuskoealoilta eri puolilla Suomea tehdyissä tutkimuksissa tervasrosoa löydettiin kaikilta maitikkalajeilta, mutta yleisimmin sitä esiintyi metsämaitikalla. Satunnaisesti sientä esiintyi myös kangas- ja lehtomaitikalla. Sieni ei esiintynyt runsaana millään maitikkalajilla.
Laboratoriotutkimuksissa testatuista 80 kasvilajista, jotka edustivat 18 eri kasviheimoa, löytyi 32 altista väli-isäntäkasvia 12 heimosta. Osa niistä on aikaisemmin tuntemattomia väli-isäntiä. Sienen väli-isäntäkasvilajisto on siten aikaisemmin luultua huomattavasti laajempi. Osa laboratoriokokeissa havaituista uusista väli-isäntäkasveista kasvaa Suomen luonnossa yleisenä. Näitä lajeja esiintyy etenkin Euphrasia-, Bartsia- ja Veronica-suvuissa, joiden joukosta saattaa löytyä myös tervasrosoa levittäviä lajeja.
Tervasroson leviämispotentiaali on suurin metsämaitikalla etenkin Pohjois-Suomessa. Rehevät tuoreet mäntykankaat, joissa metsämaitikka kasvaa yleisenä, ovat riskialtteimpia taudille. Tämä tulisi ottaa huomioon männyn viljelyssä jo suunnitteluvaiheessa. Taudin leviämisen ehkäisemisessä tulee kiinnittää huomiota etenkin metsämaitikan esiintymiseen viljelyaloilla.
Miten tautiriskit otetaan huomioon metsätaloudessa?
Tautien torjuntaan tulee kiinnittää aiempaa enemmän huomiota. Hyviksi koettujen metsänhoitokäytäntöjen merkitys kasvaa. Keskeiset keinot ovat sopivan puulajin ja alkuperän valinta metsää uudistettaessa sekä suositusten mukainen taimikonhoito ja oikea-aikaiset nuorten metsien harvennukset. Lisäksi metsien puulajiston yksipuolistumista tulee välttää eli kuusen ja männyn kustannuksella tulisi metsiä uudistaa nykyistä useammin kotimaisilla lehtipuilla ja lehtikuusella. Juurikäävän torjunta kantokäsittelyllä tulee ulottaa koko maahan lukuun ottamatta pohjoisinta Lappia. Pahasti juurikäävän saastuttamat kuviot kannattaa uudistaa lehtipuilla siellä, missä hirvikanta tämän sallii. Uusien juurikäävän torjuntakeinojen tutkimukseen on panostettava huomattavasti. Männyn viljelyssä reheville mäntykankaille tulisi huomioida tervasroson leviämisriski etenkin Pohjois-Suomessa.
Ilmastonmuutoksen ja lisääntyvän kansainvälisen taimikaupan yhteisvaikutuksesta riski saada uusia taudinaiheuttajia maahamme lisääntyy merkittävästi. Ulkomailla tuotettujen taimien käyttöä metsänuudistamisessa tulee välttää. Koristekasvien maahantuonti tulisi mieluiten lopettaa kokonaan sen metsien terveydelle aiheuttaman suuren riskin vuoksi. Kansainvälinen metsäpatologien yhteisö esitti vuonna 2011 tästä aiheesta vetoomuksen, joka on julkaistu verkossa nimellä Montesclaros declaration.
Kirjoittajat: Michael Müller ja Juha Kaitera
|
