Hallavahakkaat odottavat poimijaansa

Julkaistu Karjalaisen Pilperöisiä-palstalla 25.10.2006

Sienivuoden saldo on plus-merkkinen herkkutattien osalta Pohjois-Karjalassa. Muualla Suomessa herkkutattisato oli heikompi. Herkku- ja männynherkkutatteja poimittiin mukavia kilomääriä syyskuun alusta lähtien eri puolilla maakuntaa. Minä tanssin takapihalla elokuussa tattien sadetanssin ja muutama muukin sienestäjä teki samoin. Ja mikä parasta, elokuun lopun ja syyskuun alkupuolen sateet ehtivät kasvattamaan herkku- ja männynherkkutattien sienirihmastot itiöemiä tuottaviksi verkostoiksi.

Haperoitten ja rouskujen sadetanssit taisivat jäädä vähemmälle, sillä molempien suurten sieniryhmien satotasot olivat selvästi alle normaalivuoden. Pitkään jatkuneen hellekauden jälkeen voidaan sanoa, että kesäkuukausien aikana pitää sataa vettä, jotta rouskujen itiöemiä ilmestyy metsiin syksyllä. Elo-syyskuun sateet eivät kasvattaneet rouskujen sienirihmastoja tuottamaan itiöemiä normaalivuoden tapaan! Hyvä haperosato edellyttää sateita keväällä ja alkukesän aikana.

Myöhäissyksyn sienistä suppilovahverosato on jäämässä vähäiseksi, monen suppiksista keittoja ja muhennoksia valmistavan harmiksi. Parina viime vuonna suppilovahveroita on esiintynyt runsaasti erilaisissa kuusi- tai mäntymetsissä. Vuonna 2000 oli myös runsaasti suppilovahveroita ja tällöin tämä kulttisieni sai monta uutta ystävää myös Pohjois-Karjalasta. Hallavahakkaita on noussut runsaasti lokakuun puolivälistä lähtien maakuntamme mäntyvaltaisiin kangasmetsiin. Hallavahakas on männyn juurisieni ja poimintakauden viimeinen ruokasieni, mikä on yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa. Lapin läänissä hallavahakas on harvinaisempi.

Hallavahakkaan lakki on oliivinruskea ja lakin pinta sekä jalka ovat limaisia. Hallavahakas on erinomainen ruokasieni, mikä osaltaan täydentää myöhäissyksyn vähäistä ruokasienilajistoa. Kuva: Kauko Salo.

Tämä erinomainen ruokasieni muodostaa itiöemiä usein vasta ensimmäisten hallaöitten jälkeen, nimensä mukaisesti. Monena vuotena hallavahakkaat ovat jääneet lumen alle ja siten poimimatta. Myöhäissyksyllä sienestäjien määrä metsissä vähenee ja siksi hallavahakas on vielä tuntematon ruokasieni monelle sienestäjälle.

Monena vuonna hallavahakkaat ovat jääneet lumen alle ja siten poimimatta.

Hallavahakas on keskikokoinen sieni, jonka lakin halkaisija on 3-7 senttiä, mutta olen poiminut tänä syksynä Kolin kansallispuistosta itiöemän, jonka lakin halkaisija oli 10 senttiä. Lakin väri on oliivinruskea ja kellanvalkoiset heltat ovat paksut ja vahakkaille tyypillisesti harvassa.

Hallavahakkaan lakin pinta on paksun limakerroksen peittämä ja myös jalka on limainen. Usein jalan yläosassa voi olla liman muodostama rengasmainen vyöhyke. Limaisuudesta johtuen monelle sienestäjälle tämä ruokasieni on vastenmielinen poimittavaksi. Limaisen lakin pinnalla on usein mustikan lehtiä, sammalia, puista pudonneita neulasia tai kaarnan palasia, jotka poistetaan paperilla pyyhkien tai veitsellä kaapimalla.

Hallavahakkaan limaisuus häviää ruuaksi valmistettaessa. Itiöemät ovat maultaan mietoja ja myöhäissyksyllä kasvaessaan lähes aina toukattomia. Niistä voi valmistaa ruokaa sellaisenaan paistinpannussa paistamalla. Mausteeksi kelpaa hyppysellinen suolaa. Suppilovahverot sopivat hyvin hallavahakkaitten kanssa pannulla paistettavaksi ja molempia sieniä voi myös kuivata. Paahtoleivän päällä hallavahakasmuhennos on maukkaimmillaan.

Kauko Salo
Metsäntutkimuslaitos