Metsäpolitiikka

Erikoistutkija Lauri Hetemäki, professori Jussi Uusivuori ja professori Risto Seppälä
14.4.2011

Miten metsäpolitiikkaa tulisi uudistaa?

Murroksen jälkeen -kirjassa esitetään kaksi metsäpolitiikan uudistamiseen liittyvää politiikkasuositusta. Ensinnäkin politiikan arvoperustaa ja edustuksellisuutta ehdotetaan laajennettavaksi. Metsäpolitiikassa olisi irtauduttava eturyhmävetoisesta valmistelusta. Toiseksi nähdään, että erillisen metsäpolitiikan harjoittamisen edellytykset ja tarkoituksenmukaisuus ovat kaventuneet, koska erityisesti energia- ja ilmastopolitiikka vaikuttavat yhä enemmän metsäalaan.

Näitä ehdotuksia on tulkittu osin päinvastaisesti kuin on tarkoitettu. Esimerkiksi ehdotusta arvoperustan ja edustuksellisuuden laajentamisesta on tulkittu niin, että "politiikka pitäisi ottaa pois politiikasta". On myös kysytty, mikä voisi olla vaihtoehto nykytilanteelle. Metsäalan yhden etujärjestön edustajien kommenteissa on jopa ehdotettu, että Metsäntutkimuslaitoksen tai jonkin muun tutkimuslaitoksen johdolla tapahtuva metsäpolitiikan valmistelu voisi olla relevantti vaihtoehto.

Erään viimeaikaisen tutkimuksen mukaan kansalaiset ovat kritisoineet metsäpolitiikan päätöksentekoprosessia (Valkeapää ym. 2009 *). Tämän kyselytutkimuksen (1260 vastausta satunnaisotannalla valitusta 3000 kansalaisesta) perusteella vastaajat eivät kokeneet metsiä koskevien päätöksentekoprosessien menettelytapoja oikeudenmukaisiksi. Heidän mielestään metsien käytön eri näkökulmat eivät tule otetuiksi tasapuolisesti huomioon päätöksenteossa. Suurin osa vastaajista koki, että metsäteollisuudella on liikaa valtaa metsiin liittyvässä päätöksenteossa. Vastaajien enemmistön mielestä jotkut ryhmät pääsevät vaikuttamaan liikaa päätöksentekoon, ja asiat sovitaan usein kabineteissa. Vastaavasti koettiin, että liian vähän valtaa on tavallisilla kansalaisilla, metsänomistajilla ja virkistyskäyttäjillä.

Pelkästään yhden tutkimuksen perusteella ei voi vetää johtopäätöksiä metsäpolitiikasta. Tämä tutkimus kuitenkin tukee niitä kokemuksia, joita kirjan kirjoittajilla on metsäpolitiikan valmistelutyöstä. Kirjassa esitetäänkin, että metsäpolitiikan edustuksellisuutta tulisi lisätä ja eri käyttömuotojen näkökohtien välillä vallitsevaa tasapainoa pitäisi parantaa.

Toinen ongelmakohta, joka liittyy nykyiseen metsäpolitiikkaan, on sen hitaus reagoida toimintaympäristön merkittäviin muutoksiin. Näyttä siltä, että etujärjestöjen muodostama metsäneuvosto tuottaa kompromisseja, jotka tyypillisesti pyrkivät pikemminkin säilyttämään nykyrakenteita kuin uudistamaan niitä. Nykyinen tapa valmistella politiikkaa ei myöskään näytä kykenevän tehokkaasti hyödyntämään asiantuntijoiden ja tutkimusten tuottamaa tietoa toimintaympäristön muutoksista. Tähän viittaa tarve päivittää metsäohjelmaa hyvin lyhyellä aikavälillä. Vuonna 2008 julkistettu Kansallinen metsäohjelma 2015 päivitettiin jo vuonna 2010.

Päivityksen perusteeksi mainittiin, että ”metsäohjelman päälinjaukset tarkistettiin metsäalan toimintaympäristön muutosten ja sektorin rakennemuutoksen vuoksi.” (MMM Tiedote 16.12.2010). Tämä peruste on siinä mielessä yllättävä, että alkuperäisen KMO 2015-ohjelman taustaksi tilattiin Metlalta metsäsektorin tulevaisuuskatsaus, jossa toimintaympäristön muutos ja rakennemuutos oli pitkälti esitetty sellaisena, kuin se sittemmin on toteutunut. Kehitys ei siis ole ollut ennakoimaton, mutta metsäneuvoston kyky tai halu toimia ja päivittää politiikka annetun informaation perusteella ei ole ollut paras mahdollinen.

Metsäneuvoston puolustukseksi on sanottava, että tilanne ei ole politiikassa ainutlaatuinen - korporatiivinen päätöksenteko on viime aikoina joutunut kyseenalaiseksi laajemminkin (Valtioneuvoston kanslia 2010**). Tämä ei kuitenkaan saisi olla peruste olla pyrkimättä tehostamaan toimintaa. Nähdäksemme metsäpolitiikan instituutioiden kehittämiselle on perusteltua asettaa ainakin seuraavat tavoitteet:

On perusteltua pohtia, tarvitaanko lainkaan nykyisen kaltaista metsäneuvostoa. Voitaisiinko etujärjestöjen näkökohdat ja metsäpolitiikan oikeutus turvata jollakin muulla tavalla?

Yhtenä harkitsemisen arvoisena mahdollisuutena voitaisiin kenties selvittää seuraavanlaista järjestelmää. Sen yhtenä idealähteenä on toiminut finanssipolitiikan seurannan ja keskustelun virittämiseksi ehdotettu riippumattomista asiantuntijoista koostuva finanssipoliittinen neuvosto (Valtioneuvoston kanslia 2010; ks. alaviite 2).

Metsien käytön politiikan valmistelun päävastuu olisi edelleen ministeriöiden virkamiehillä (MMM, TEM, YM). Heidän tukenaan toimisi riippumattomista asiantuntijoista koottu työryhmä. Virkamiehet yhdessä asiantuntijaryhmän kanssa tekisivät alustavan luonnoksen metsien käyttöön liittyvän politiikan linjauksiksi ja toimiksi. Tämän jälkeen luonnos lähtisi eturyhmien kommentoitavaksi. Kommenttien perusteella luonnokseen mahdollisesti tehtäisiin muutoksia. Muutosehdotusten hyväksymisestä vastaisivat virkamiehet kuultuaan myös asiantuntijaryhmän käsityksen niistä. Seuraavaksi ohjelmapaperi lähetettäisiin eduskunnan valiokunnille (maa- ja metsätalous, ympäristö, talous) kommentoitavaksi. Valiokuntien olisi esitettävä selkeät suositukset mahdollisiksi muutoksiksi. Valiokuntien esittämien muutosten huomioon ottamisen jälkeen ohjelmapaperi vietäisiin hallituksen hyväkysyttäväksi.

Edellä esitetyssä menettelyssä korostuisi nykyistä selvemmin eduskunnan rooli politiikan hyväksynnässä ja asiantuntijoiden rooli valmistelussa. Eduskunnan rooli lisäisi päätöksenteon edustuksellisuutta. Toisaalta asiantuntijoiden rooli valmistelutyössä todennäköisesti lisäisi sekä politiikan kykyä reagoida toimintaympäristön muutoksiin että metsien eri käyttömuotojen tasapainoisempaa huomioon ottamista.

(julkaistu "Talous ja yhteiskunta" -uutiskirjeessä 2/2011)

Metla keskustelee | Teeman alkuun