Metsä, puu, tulevaisuus

Hannu Raitio, ylijohtaja, Metsäntutkimuslaitos (Metla)
19.4.2012

Karsinat kumoon ja kohti vihreää luonnonvarataloutta

Kun Metlan Bioenergiaa metsistä tutkimus- ja kehittämisohjelma (BIO-ohjelma) aloitettiin vuonna 2007, oli kaikille selvää, että puubiomassan merkitys Suomen, Euroopan ja maailman energiataloudessa tulee kasvamaan. Merkit olivat olleet selvät jo jonkin aikaa. Öljyn kohoava hinta, ydinenergian turvallisuuteen kohdistuvat epäluulot ja fossiilisten polttoaineiden käytön vaikutus ilmastoon, sekä muutenkin jatkuvasti kasvava ympäristötietoisuus ovat vahvoja ajureita, joiden voitiin nähdä suuntaavan kysyntää kohti ekologisesti kestävämpiä ratkaisuita.

Sittemmin nämä kehitysajurit ovat vain vahvistuneet. Tänään tässä BIO-ohjelman loppuseminaarissa voin tyytyväisenä todeta, että Metla on tämän tutkimusohjelman kautta vastannut hyvin tämän ajan haasteisiin. Se juuri on tutkimuksen tehtävä. Sanalla sanoen: me olemme olleet hyödyllisiä. Bio-ohjelman saavuttamista tuloksista kuulemme tänään monta mielenkiintoista esitystä, enkä ala niitä tässä puheessani ennakoimaan. Annettakoon tutkijoille ilo itse raportoida hyvästä työstään.

Kiitän kaikkia tähän tutkimusohjelmaan osallistuneita tutkijoita ja yhteistyötahojamme yrityksissä ja muissa organisaatioissa hyvästä ja tärkeästä työstä. Se ei tietenkään pääty tähän seminaariin ja BIO-ohjelman tuottamiin lukuisiin raportteihin, vaan tämä ohjelma osaltaan on rakentanut pohjaa muun muassa juuri alkaneelle uudelle viisivuotiselle Metsäenergian tutkimus- ja innovaatio-ohjelmalle, jossa Metla yhdessä VTT:n kanssa hahmottelee eurooppalaisia metsäenergiaan liittyviä kehityskulkuja tällä nopean muutoksen vuosikymmenellä. Samaa kehitystä tulee viemään eteenpäin Metsäklusteri Oy:n ja Cleen Oy:n yhteinen suunnitteilla oleva bioenergiaohjelma. Saman suuren kysymysryhmän ympärillä liikkuu myös Luonnonvara- ja ympäristötutkimuksen yhteenlliittymän LYNETin Biotalous-ohjelma.

Bio-ohjelman perintöä kantavat osaltaan eteenpäin myös monet muut Metlan tutkimusohjelmat ja -hankkeet, kuten metsäalan tulevaisuuden ennakointityö, jossa muodostetaan kuvaa toimintaympäristömme olennaisista muutostrendeistä ja tulevaisuuden uhkista ja mahdollisuuksista metsäalalla. Tutkimuksen keinoin tuotettu tulevaisuustieto auttaa meitä paitsi reagoimaan erilaisiin uhkiin, myös näkemään tomintaympäristön muutoksiin liittyviä mahdollisuuksia ja tarttumaan niihin.

Koko ajan vahvistuva ja hyvin perusteltu pyrkimys hiilineutraaliin yhteiskuntaan avaa uusia mahdollisuuksia kehittää pysyvästi kilpailukykyistä uutta liiketoimintaa. Se on sitä, mitä tutkijoiden keskusteluissa, poliitikkojen puheissa ja yhä useammin myös maallikoiden keskuudessa on jo vuosia kutsuttu nimellä biotalous, tai josta toisaalla on puhuttu jollain muulla nimellä, esimerkiksi vihreä talous, Green Economy.

Näitä molempia termejä on joskus syytetty epämääräisyydestä, ja totta onkin, että niiden tarkasta merkityksestä on varmaan yhtä monta tulkintaa kuin on puhujaa. Mutta tällainen käsitteiden lievä epämääräisyys ei kuitenkaan ole pelkästään haitta vaan se voi olla myös etu. Uusien käsitteiden on syytä antaa aluksi elää ja muotoutua, kun ne vasta etsivät merkitystään. Samalla opimme ja oivallamme vähä vähältä, mitä kaikkia mahdollisuuksia niihin kytkeytyy.

Biotalous voidaan laajasti määritellä sellaiseksi tuotannoksi, joka perustuu uudistuviin, kestävästi hoidettuihin ja tuotettuihin biologisiin raaka-aineisiin. Tuotanto on tässä yhteydessä ymmärrettävä laajasti niin että se kattaa teollisuuden lisäksi myös esimerkiksi palvelujen tuotannon sekä uusien liiketoimintamallien ja hankintalogiikoiden kehittämisen.

Näkisinkin, että biotalous ei ole vain uusi, tällä kertaa biologisten raaka-aineiden varaan rakentuva teollisen tuotannon vaihe tai muoto, vaan voidakseen olla jotain kestävää, biotalouden taustalla tulee olla syvällinen ajattelutavan muutos. Ehkä jossain tässä maastossa on usein kulkenut käsitteiden ”biotalous” ja ”green economy” välinen rajanveto, silloin kun rajaa on tahdottu tehdä. Sellainen rajanveto ei kuitenkaan ehkä ole hedelmällisin mahdollinen tapa lähestyä tätä asiaa. Itse puhun mielelläni luonnonvarataloudesta, jonka pohjalla tulee olla, niin kuin kansallista biotalousvisiota hahmotelleen biotaloustyöryhmän loppuraportissa sanottiin puolitoista vuotta sitten, ”kilpailukykyä, hyvinvointia ja ympäristövastuuta edistävä luonnonvara-ajattelu”.
Juuri tätä ajattelua ilmentää hallituksen joulukuussa 2010 eduskunnalle jättämä luonnonvaraselonteko ”Älykäs ja vastuullinen luonnonvaratalous” , joka on kansainvälisesti edistyksellinen ja uraauurtava asiakirja.

VTT:n pääjohtaja Erkki Leppävuori esitti viikko sitten VTT:n Bioeconomy forum-tapahtumassa, että Suomelle tarvitaan pikaisesti kansallinen biotalousstrategia. Olen samaa mieltä. Vaikka biotaloustyöryhmän loppuraportissa ”Biotalous Suomessa” syyskuulta 2010 onkin tällaisen strategian aineksia, se ei vielä ole varsinainen strategia. Siinä on hyvä visio ja monia hyviä toimenpide-ehdotuksia, mutta myös joitakin selviä puutteita, jotka ryhmä on myös itse tiedostanut. Yksi niistä on kansallisiin luonnonvaroihin perustuvan palvelutuotannon sulkeminen työryhmän pohdiskelun ulkopuolelle, vaikka, kuten työryhmä itse toteaa, palvelutuotanto yleisesti tunnistetaan yhdeksi tulevaisuuden keskeisimmistä kasvualueista.

Kuten biotaloustyöryhmä vuonna 2010 ja pääjohtaja Erkki Leppävuori viikko sitten ovat esittäneet, Suomeen tarvitaan pikaisesti hyvä biotalousstrategia, jonka avulla Suomi luonnonvaroiltaan vauraana korkean osaamisen maana riuhtaisee itselleen kansainvälisessä taloudessa vahvan ja kestävän kilpailuedun. Tuossa uudessa biotaloudessa metsäenergialla on väistämättä oma merkittävä asemansa.

Olen itse aiemmin tänä keväänä eduskunnassa pidetyssä seminaarissa esittänyt, että Suomeen tulisi olemassaolevia luonnonvaratutkimuksen resursseja taitavasti yhdistäen perustaa Luonnonvaratalouden tutkimus- ja innovaatiokeskus. Se voisi olla sellainen kansallinen etulinjan instrumentti, jonka avulla Suomi ottaa kärkiaseman uuden eurooppalaisen biotalouden rakentamisessa. Puheenvuorossaan viikko sitten kollegani Erkki Leppävuori ehdotti vapaaehtoista kumppanuusverkostoa, jolla on jo nimikin, FIT Finnish Institute of Technology and Innovation. Olen ymmärtänyt, että hän tarkoittaa sillä eräänlaista verkostoinstituuttia, johon voisivat osallistua kaikki luonnonvarataloutta rakentavat tutkimustoimijat yhdessä asiasta kiinnostuneen elinkeinoelämän kanssa.

Tämä on mielestäni oikea kehityssuunta. Näen, että keskustelu kiertyy kohti hyviä ja luovia ratkaisuita, joista parhaassa tapauksessa jälkipolvet vielä kiittävät meitä. Hyvin toimivassa innovaatioiden ekosysteemissä on oma välttämätön roolinsa niin opetukseen ja perustutkimukseen keskittyvillä yliopistoilla kuin valtion tutkimuslaitoksillakin, jotka asettuvat lähemmäs elinkeinoelämän toimijoiden käytännön tarpeita.

Biotalous ei ole vain bioperäisiin massoihin perustuvan teollisen tuotannon kehityksen seuraava vaihe, vaan se on paljon laajempi asia, se on uudenlainen tapa ajatella ja tehdä asioita entistä paljon kestävämmällä tavalla.

Aiempi kokemus esimerkiksi mobiilivallankumouksesta ja muista teknologis-taloudellisista systeemitason kehitysaskeleista opettaa, että biotalous ei synny ilman määrätietoista ponnistusta, jossa muun muassa tutkimusresursseja voimakkaasti kohdennetaan hyvän yhteiskunnallisen vision ja strategian ohjaamana. Joulukuussa 2010 valtioneuvoston selontekona annettu Kansallinen luonnonvarastrategia ”Älykäs ja vastuullinen luonnonvaratalous” antaa biotalousstrategian kehittämiselle hyvän laajemman kehyksen, joka takaa, että biotalousstrategia ei juutu kapeaan raaka-ainenäkökulmaan, vaan se todella syvällisesti etsii uudenlaista kestävämpää talousmuotoa. Tarvitsemme rohkean ja innovatiivisen biotalousstrategian, jota on toteutettava dynaamisen ja selkeästi koordinoidun, laaja-alaisen luonnonvarapolitiikan määrittämässä kehyksessä. Sen rakentamiseksi olisi määrätietoisesti alettava toteuttamaan kansallisessa luonnonvarastrategiassa jo hahmotettuja lukuisia hyviä ehdotuksia, jotka tuntuvat jääneen yllättävän vähälle huomiolle.

Kehitystä voi aina auttaa luovilla organisatorisilla ratkaisuilla, mutta huonoilla ratkaisuilla sen voi myös saada kompastelemaan omiin jalkoihinsa. Mielestäni yksi keskeisimmistä suomalaisen yhteiskunnan uusiutumisen esteistä on vaikeus ylittää sektori- ja hallintorajat. Monet toimintomme ovat aivan liian siiloutuneita. Olemme jumittuneet pönttöihimme ja kangistuneet kaavoihimme.

Myös luonnonvarastrategian taustaraportissa todetaan, että Suomen luonnonvarahallinto ja -tutkimus ovat voimakkaasti sektoroituneita, koska hallinnon ja tutkimuksen organisointi pohjautuu pääasiassa erilaisten luonnonresurssien jaotteluun tyyliin ”metsät, vedet, mineraalit…”. Luonnonvaroihin liittyviä kysymyksiä tulisi sen sijaan tarkastella yhtenä kokonaisuutena. Tarvitaan kokonaisvaltaista systeemistä lähestymistapaa, joka ottaa huomioon eri ilmiöiden ja yksittäisten toimintojen keskinäiset yhteydet ja vuorovaikutukset.

Suomen tulevaisuuden kannalta välttämättömän vihreän luonnonvaratalouden ja siihen olennaisena osana kuuluvan biotalouden rakentamisessa valtion tutkimuslaitoksilla on oma selkeästi määrittyvä roolinsa, kuten tämäkin seminaari tulee hyvin osoittamaan.

Tämän puheenvuoron Hannu Raitio käytti 19.4.2012 pidetyssä "Bioenergiaa metsistä" -tutkimus- ja kehittämisohjelman (BIO) loppuseminaarissa.

Metla keskustelee | Teeman alkuun