Kansikuva
  

Metsätyypit – opas kasvupaikkojen luokitteluun

Alkusanat

 >

Metsiä luokitellaan monessa tarkoituksessa ja monin menetelmin. Luokitusten mittakaava ulottuu mantereen kokoisten alueiden kasvillisuudesta metsikön ja sen kasvupaikan tasolle. Metsikkötason luokituksen tavallisin motiivi on puuntuotoskyvyn määrittäminen. Kyse on tällöin hyvyysluokituksesta eli bonitoinnista. Sen menetelmät jakautuvat kahteen pääryhmään sen mukaan, luokitellaanko itse metsiä vai kasvupaikkoja. Metsiä luokitellaan useimmiten puuston perusteella. Kasvupaikkoja voidaan kuvata ja luokitella puutuotoskykyyn vaikuttavien tekijöiden avulla tai välillisesti esimerkiksi kasvillisuuden perusteella.

Kun Suomessa 1900-luvun alussa pohdittiin ja tutkittiin vaihtoehtoja metsien hyvyysluokitukseksi, vaikutusvaltainen metsäntutkija ja kasvitieteilijä A. K. Cajander julkaisi metsätyyppiteoriansa ja siihen perustuvat metsätyypit. Kilpailevien vaihtoehtojen puuttuessa metsätyypit otettiin nopeasti käyttöön. Omaksuttiin siis ainutlaatuinen, kokonaan aluskasvillisuuteen perustuva metsäkasvupaikkojen puuntuotoskyvyn (viljavuuden, boniteetin) määritysmenetelmä, jossa samaan metsätyyppiin yhdistetään puuntuotoskyvyltään samanlaiset kasvupaikat. Näin muodostettuun luokkaan (metsätyyppiin) sisältyy enemmän kasvillisuuden vaihtelua kuin puhtaassa kasvillisuuden luokituksessa.

Vuonna 2009 sata vuotta täyttävä metsätyyppijärjestelmä syntyi metsätalouden tarpeisiin. Nykyisin järjestelmällä on monipuolinen ja kattava käyttö. Sen sovellukset (mm. kasvupaikkatyypit) ulottuvat metsätalouden eri tehtävistä: metsäsuunnittelusta, metsänhoito-ohjeista, valtakunnan metsien inventoinnista (VMI) sekä metsä- ja luonnonvaratilastoinnista metsäekologiseen tutkimukseen ja suojelubiologiseen kartoitukseen. Voidaan sanoa, että metsä- ja suotyypittelyn piirissä on lähes koko metsätalousmaan yli 26 miljoonan hehtaarin ala metsä-, kitu- ja joutomaineen, toisin sanoen yli 75 % Suomen maapinta-alasta.

Metsätyyppijärjestelmässä käytetään kasvupaikan hyvyyden tuntomerkkeinä aluskasvillisuuden lajikoostumusta ja lajien runsaussuhteita. Metsätyyppien määrittämisessä ovat keskeisiä sekä tyyppikuvaukset että tyypin määrittäjältä vaadittava kasvilajien ja niiden kasvupaikkavaatimusten tunteminen. On osattava lukea kasvien kasvupaikastaan välittämää informaatiota. Tämä opaskirja on tarkoitettu näihin tehtäviin.

Metsätyyppiopin muodostavat metsätyyppiteoria ja siihen perustuva metsätyyppijärjestelmä. Oppirakennelmaan liittyy käsitteistöä, joka on luotu tämän teorian kehittämisen yhteydessä ja sen soveltamisen tarpeisiin. Tämä lienee yksi syy siihen, että Cajanderin yleiseksi ja kansainväliseksi ajattelema metsätyyppijärjestelmä on käytössä vain Suomessa. Cajander kuvasi aikanaan metsätyyppien kasvillisuuden luonnonmukaisesti kehittyneiden metsien varttuneissa kehitysvaiheissa, nk. normaaliasteessa. Hän määritteli kuitenkin metsätyypin niin, että siihen kuuluvat metsikön kaikki kehitysvaiheet mukaan luettuna hakkuin tai muulla tavalla käsitellyt kuviot. On siis tunnettava myös normaaliasteesta poikkeavien metsiköiden kasvillisuus ja osattava liittää se oikeaan tyyppiin.

Metsätyyppijärjestelmän vakiintuminen tapahtui valtakunnan metsien ensimmäisen inventoinnin (1921–24) yhteydessä. Cajanderin määrittelemien ja metsätalouden tarpeisiin riittäviksi karsittujen tyyppien tuntomerkkejä ei tuolloin julkaistu erityisessä tyyppioppaassa. Ensimmäinen sellainen on Martti Tertin vuonna 1935 julkaisema Mikä metsätyyppi? Siinä kiinnitetään erityistä huomiota lajiston tuntemiseen, indikaattorilajien käyttöön ja käytännön maastotyöskentelyyn. Jaakko Lehdon (1964) Käytännön metsätyypit sekä Matti Leikolan (1987) uudistama laitos jatkavat samaa linjaa. Jussi Kuusipalon 1996 ilmestynyt Suomen metsätyypit on enemmän kuin tyyppiopas. Se on perusteellinen esitys boreaalisista metsäekosysteemeistä ja linkittää Cajanderin metsätyyppiopin laajaan kasvimaantieteelliseen ja ekologiseen taustaan.

Metsätyyppien monopoli ja menestystarina eivät Suomessakaan ole olleet kiistattomia. Metsätyyppioppia on arvosteltu monin tavoin. Teorian käsitteistöä on pidetty epämääräisenä ja ongelmallisena. Hypoteesia kasviyhdyskuntien muodostumisesta kasvupaikkatekijöiden ja kasvien välisen kilpailun vaikutuksesta enemmän tai vähemmän selvärajaisiksi luokiksi ovat arvostelleet kasvillisuuden vaihtelun jatkumoteorian kannattajat.

Ajatus metsätyypin pysyvyydestä on myös saanut kritiikkiä. Metsätyyppijärjestelmää on arvosteltu mm. puuston ja puulajin vaikutuksen aliarvioimisesta suhteessa aluskasvillisuuden rakenteeseen ja tyypin määrittelyyn. Metsätyyppien kuvaaminen ja hyväksyminen järjestelmään eivät arvostelijoiden mukaan kestä tieteellistä arviointia. Myös metsätyyppien huonohko yhteys kasvupaikan todelliseen puuntuotoskykyyn on ollut arvostelun kohteena. Tyyppien tunnistaminen maastossa on aina arvioitsijasta riippuva subjektiivinen prosessi, mikä ei ole jäänyt huomaamatta mitattaviin muuttujiin perustuvaa luokittelua kannattavilta. Hyvin tarkkaa kasvillisuuden luokitusta tarvitseville metsätyypit ovat liian karkea työväline.

Metsätyyppijärjestelmä on tietyistä tieteellisistä ja käytännöllisistä heikkouksistaan huolimatta pitänyt pintansa metsätalousmaa Suomessa. Sen suurin vahvuus on käytön yksinkertaisuus: ei tarvita apuvälineitä, mittauksia eikä laskelmia. Metsätyyppi voidaan määrittää metsikön kaikissa kehitysvaiheissa. Kun kriteerit ja työohjeet ovat arvioitsijan hallinnassa, kuvion voi tyypittää muutamassa minuutissa. Nämä ominaisuudet ovat taanneet järjestelmälle maanlaajuisen ja kattavan käytön. Tätä ovat edesauttaneet mm. tyyppisarjan osoittama voimakas viljavuusgradientti, vähälukuiset puulajit ja maaston pienet korkeuserot. Myös metsätyyppijärjestelmän monikäyttöisyyttä on arvostettu. Metsätyyppiin tukeutuen luokitusta voidaan joko tarkentaa tai karkeuttaa käyttötarkoituksen mukaan.

Metsätyyppiteorian periaatteita on Suomessa noudatettu myös soiden ja metsäojitettujen turvemaiden kasvupaikkaluokittelussa. Luonnontilaisten soiden tyypit ja metsätyypit eivät kuitenkaan ole täysin rinnasteisia. Suotyypit ovat ahtaammin kasvillisuuden perusteella määriteltyjä luokkia ja siten ekologisesti tarkempia kasvupaikkansa kuvaajia. Esimerkiksi puuntuotoskyvyn määrittelyn kannalta saadaan yhtenäisempiä luokkia yhdistelemällä kasvitieteellisiä suotyyppejä.

Suokasvillisuuden kehitys ojituksen jälkeen johtaa tilanteeseen, jossa metsä- ja suotyyppijärjestelmät kohtaavat: turvekankailla kasvillisuus ei juurikaan poikkea saman vyöhykkeen metsäkasvillisuudesta ja sen vaihtelu on luokiteltavissa metsien kasvupaikkatyyppejä vastaaviksi tyypeiksi. Soiden ja turvemaiden luokitteluun opastaa Jukka Laineen ja Harri Vasanderin vastikään päivitetty kirja Suotyypit ja niiden tunnistaminen.

Luonnollisin syy käsillä olevan Metsätyypit – opas kasvupaikkojen luokitteluun -kirjan kirjoittamiseen on se, ettei mitään sen edeltäjistä ole markkinoilta saatavissa. Kirjoittajaryhmä haluaa käyttää tarjoutuvaa tilaisuutta paitsi tradition siirtämiseen, myös sen täydentämiseen ja eräiden aikaisemmin vallinneiden puutteiden korjaamiseen.

Metsätyyppien käytön jatkuvuudessa ovat keskeisiä tekijöitä nojautuminen metsätyyppiteoriaan ja käytännön työohjeiden vakaus. Tyyppikuvausten täydentämistä taas tarvitaan metsäkasvillisuudessa viime vuosikymmeninä tapahtuneiden suurten muutosten vuoksi. Kasvillisuuden muuttuessa ovat korostuneet myös metsätyyppien kuvauksiin aikaisemmin jääneet aukot.

Metsä- ja kasvupaikkatyyppijärjestelmä on siis ollut pitkään metsätalouden käytössä. Kuitenkaan metsien eri sukkessiovaiheiden ja eri puustorakenteiden mukaista kasvillisuutta ei ole kuvattu systemaattisesti tyypeittäin. Metsä- tai kasvupaikkatyypin sisäiseen kasvillisuuden vaihteluun – joka tulisi kattavasti kuvata – kuuluvat maantieteellinen (suurilmastollinen), metsän iän (sukkession) ja puulajin aiheuttama vaihtelu.

Tämän kirjan tekijäryhmä on tarkastellut nykyisten talousmetsiemme kasvillisuuden vaihtelua mainituissa ulottuvuuksissa VMI:n pysyviltä koealoilta vuosina 1985–86 kerätyn kasvillisuusaineiston perusteella kasvupaikkatyyppien tasolla (Tonteri ym. 2005). Näiden tulosten pohjalta on tyyppikuvauksia ja tyypittelyn suoritusohjeita voitu tässä kirjassa täydentää. Tyypittelyohjeiden tueksi on myös laadittu metsäkasvillisuuden yleisimpien lajien suhdetta kasvupaikkatyyppiin, metsikön ikään ja vallitsevaan puulajiin kuvaavat taulukot kullekin metsäkasvillisuusvyöhykkeelle erikseen (Liite 1).

Tämän opaskirjan sisältöön ja ulkoasuun ovat vaikuttaneet useat eri henkilöt. Risto Ojansuu laati tietotaulun pituusbonitoinnista. Erkki Oksasen monipuolisesta valokuvakokoelmasta löytyi sopivia otoksia myös kasvupaikkojen luokitteluun.

Kirjan alkuperäisen käsikirjoituksen ovat lukeneet ja siihen arvokkaita kommentteja esittäneet Aulikki Alanen, Sirkka Jokela, Eero Kaakinen, Kari T. Korhonen, Juhani Kumpuniemi, Liisa Kuutti, Jukka Laine, Saara Lilja-Rothsten, Henrik Lindberg, Hannu Mannerkoski, Juhani Päivänen, Satu Rantala ja Pekka Tamminen. Erityisesti Henrik Lindbergin kanssa käydyt keskustelut auttoivat täsmentämään monien eteläsuomalaisten tyyppien rajapintoja.

Sari Elomaa viimeisteli karttaesityksen ja liitetaulukot. Kirjan taitosta on vastannut Tallu Konttinen Mainostoimisto Brand New Way:stä. Yhteistyö kustantajan edustajien, Antti Sipilän ja Satu Rantalan, kanssa on ollut mutkatonta.

Kirjaan kuuluvan multimedian tekninen toteutus on tehty Espoon-Vantaan ammattikorkeakoulussa (EVTEK) oppilastyönä. Työstä vastasivat Oskari Lindblad, Markus Malmstedt ja Jyri Nikkanen ohjaajinaan Antti Laiho ja Erkki Rämö. Myös Jukka Pöntinen (Metla) on toiminut IT-asiantuntijana.

Kaikille heille lämpimät kiitokset. Metsämiesten säätiö on tukenut apurahalla kirjan kuvituksen hankkimista ja multimedian toteutusta.

 

Metsäntutkimuslaitoksessa 2.5.2008

Juha-Pekka Hotanen
Hannu Nousiainen
Raisa Mäkipää
Antti Reinikainen
Tiina Tonteri

 
   Päivitetty:   26.06.2008 /JSaa Metla : Julkasiut : Muut    Palaute Metlan etusivulle
. .